Häiriötekijä elämä

Havahduin juuri siihen ajatukseen, että kyllä on epäreilua, että tää kriisi ja suru ja ero tuli pilaamaan meidän perheen pikkulapsiajan. Siis sen ihmeellisen, seesteisen, rauhallisen, slow-life ajanjakson, joka saa etenkin yhden lapsen nykyvanhempien keskuudessa (ainakin täällä Saksassa) melkein PYHÄN leiman: Siihen ei saa puuttua, sitä ei saa järkyttää. Tarvitaan villaa ja taljoja ja puisia puruleluja. Tarvitaan bioruokaa ja lähitilalta haettua maitoa.

Tarkoitukseni ei ole moittia näitä asioita.

Mutta kyse ei olekaan niistä vanhemmista, jotka oikeasti elävät koko elämänsä näiden normien mukaan. Puhun vanhemmista, kuten itsestäni, joka muuttuvat tällaiseksi saatuaan ensimmäisen lapsensa.

Kun Gustav syntyi ajattelin, että hän ansaitsee kaiken parhaan, mitä voin tarjota. Mukaan lukien luomupalsternakoista itsesoseuttamani muussit. Harrastin kaikkea tätä hikipäissäni ja uskoen, että lapseni ehkä kasvaisi huonommaksi aikuiseksi, jos syöttäisin hänelle joskus eineksiä.

Onneksi järkevä neljän lapsen isä ja rakas veljeni sanoi kerran Suomen vierailullani seurattuaan temppuiluani: "Eikös lasta auta eniten se, että totutat hänet siihen elämäntyyliin, mikä perheellä yleensä on."

Tämän jälkeen meille syntyi lisää lapsia, eikä moiselle hifistelylle ollut muutenkaan enää aikaa.

Ostan kyllä edelleen luomua aina kuin voin ja arvostan kovasti villavaatteita ja kaikkea sitä ihanaa, pehmeää, lasta tuuduttavaa. Mutta meidän perhe on sellainen kuin se on. Ja nyt vielä vähän erilaisempi.

Enkä olisi selvinnyt viime vuodesta ilman maailmaa pelastavia eineksiä. Olen niistä erityisen kiitollinen!

Mutta eineksistä takaisin siihen, miten ero tuli muka "pilaamaan" elämääni. Sotkeutumaan pyhään pikkulapsiunelmaani.

Tajusin tänään, että ajatus seesteisestä täydellisestä pikkulapsiajasta juontaa jostain lehtien sivuilta, joissa lapsiperheillä on valkoiset sohvat eikä missään näy leluja. Henkarissa seinällä koristeena roikkuu korkeintaan kaunis mekko. Ja hyllyllä hienossa järjestyksessä vintage-leluja.

Lapset saavat olla lapsia tällaisessa kodissa ehkä korkeintaan tarhassa.

Tai ehkä unelma on peräisin siitä, että saamme lapsemme nykyisin paljon myöhemmällä iällä: Lapset on suunniteltuja pieniä projekteja, joihin tartutaan sitten, kun kaikki muu on jo saavutettu. Kun on raha-asiat kunnossa. Kun on nähty maailmaa ja tehty tarpeeksi uraa.

Lapsi ei enää vain tule, silloin kun hän itse päättää tulla osallistumaan nuoren parin elämään. Nyt hän tulee ja "sotkee" suunnitelmat, tai sitten hänestä tulee kahden aikuisen ihmisen (parhaimmassa tapauksessa koko suvun) keskipiste. Napa, jonka ympärillä kaiken pitää olla täydellistä.

Eipä siis ihme, että koin, että ero tuli ja sotki kuvioita.

Mutta kun ajattelee maailman kaikkia naisia ja heidän elämäänsä (esimerkiksi omien äitiemme ja isoäitiemme elämää, tai Naorobilaisen Rosemary elämää, josta jo kirjoitin), tajuaa, että elämä on.

Lapset kuuluvat siihen yhtenä osana. Elämää eletään ja sen haasteista selvitään. Eikä toisinpäin: Silotellaan ja taputellaan, suoritetaan projektia nimeltä täydellinen perhe, jota elämä sitten pahimmassa tapauksessa tulee ja häiritsee.