Olen etäsuomalaisena joutunut elämäni aikana miettimään paljon juuri kotimaan, isänmaan, kodin, kansan, perinnön ja juurien merkitystä. Olen huomannut, että kun on yksin maailmalla, oman identiteetin merkitys kasvaa.
Sosiologina osaan ladella ilmiölle kaiken maailman teorioita siitä, kuinka ihminen määrittelee itsensä rajaamalla oman vieraasta. Ja että tämä raja on sekä terveen ja välttämättömän identiteetin että sairaan tai ylikorostetun, narsistisen ja nationalistisen identiteetin perusta. Kaikki riippuu tuon rajan joustavuudesta, sille annetusta arvosta ja sen ehdottomuudesta.
Tiedän, että nykyisin kuuluu ajatella kaiken olevan sosiaalista rakennelmaa, konstruktia. Sellaista, joka opitaan. Siksi kaikki on suhteellista. Mikään ei ole ehdotonta. Siksi ei ole totuuttakaan, koska, totuus riippuu aina katsoja kulmasta ja kokemuksesta.
Niin, ihmisen tasolla tämä näkemys on looginen ja se on myös toisen ihmisen ymmärryksen perusta.
On vain yksi ongelma: Samalla kun sanomme, että kaikki on suhteellista, vesitämme omat arvomme. Sanomme, ettei se, mihin uskomme, se hyvä, mitä arvostamme, ehkä olekaan sitä loppupeleissä.
Kun ajattelen kotimaatani, olen oppinut Saksassa pyytelemään anteeksi kaikentasoisia isänmaallisuuden tunteita. Jos saksalaiselle sanoo rakastavansa isänmaataan, se on sama, kuin jos sanoisi rakastavansa kansanmurhia, keskitysleirejä ja Hitleriä.
Niitä en ehkä kuitenkaan rakasta. Mutta rakastan Suomea. Ja se tunne on jotain ehdotonta, jotain muuta, kuin opittua. Vaikka opittuahan se on! Ja vaikka isänmaanrakkaus olisikin salakavalasti annettu minulle äidinmaidon mukana, koen sen olevan muuttamaton osa minuuttani. Se on niin suuri osa sitä, kuka olen, että muuttamalla sitä, en olisi enää minä.
Onko sitten ihan sama, jos olisinkin joku muu? Minulle ei. Olen mielelläni minä. Ja rakastan mielelläni niitä asioita, joita rakastan ilman, sttä pyytelisin sitä keneltäkään anteeksi. Rajaan itseäni siitä, mitä en ole. Koska haluan pitää kiinni siitä, mitä olen.
Onko se väärin? Tarkoittaako se, että olen kaikkea sitä muuta vastaan, mikä ei ole osa minua?
Se hetki, kun lentokone laskeutuu pilvien alapuolelle ja näen kotimaani havumetsät ja kimaltelevat järvet, on joka kerta yhtä taianomainen. Tuota tunnetta on vaikea pukea sanoiksi, tai ainakin yhtä vaikeaa, kuin rakkautta on vangita paperille.
Kun haistan suomalaisen metsän kirpeän tuoksun, tunnen viileän tuulen hiuksissani tai näen maailman siinä valossa, joka paistaa täällä pohjoisessa eri kulmasta, koen olevani onnellinen ja vahva. Tunnen suorastaan, kuinka jalkani juurtuvat tämän maan kamaralle. Niiden kautta imen voimaa. Ammennan siitä lähteestä, mihin esi-isäni ja -äitini ovat elämällään kaataneet viisauttaan.
Silloin tiedän, kuka olen.
Tässä saksaksi noin vuosi sitten kirjoittamani kolumni samasta aiheesta.
 |
| Aamuinen mökkimaisema |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti