Tie, juoksukengät ja minä

Seison lähtöviivan takana. Ympärilläni on noin sata muuta innokasta juoksijaa. Lähtöön on muutama minuutti.

Yleensä viimeistään nyt minut valtaa jännitys: sydän tykyttää, jalat ovat levottomat, täytyy hyppiä, ravistella käsiä. Suu kääntyy hymyyn, jota ei saa enää pois. Se vastaa tavallisissa oloissa varmasti enemmänkin iloista irvistystä. Mutta nyt kaikilla on tuo sama jännityksen sekainen ilme kasvoillaan.

Musiikki käännetään kovemmalle. Tunnelma on räjähdysmäisen energinen. Hetken mietin, jaksanko?

Katson alas jalkojani ja näen tutut juoksukenkäni. Ne ovat olleet uskollinen ja luotettava kumppani ja seuranneet minua viimeisen vuoden aikana kuudessa juoksutapahtumassa.

Ne ovat kantaneet minua tämän vaikean vuoden läpi. Kun juoksu on välillä ollut ainoa tapa selviytyä täysjärkisenä.

Ne ovat jakaneet iloni ja suruni lenkkipolulla. Sateessa, paisteessa, läpi mudan ja veden extreme-juoksussa, yli kallioiden ja vuorien vaelluksella. Ne ovat seisseet 1602 metrin korkeudessa ja ihailleet avautuvaa maisemaa. Ne ovat juosseet halki Berliinin katujen.

Nyt ne ovat Schorfheiden Altkükendorfin mukulakivisessä kylässä. Ympäröivä maisema, sen mäet, metsät ja järvet odottavat niitä ja minua.

Juoksijat toivottavat toisilleen onnea ja syventyvät sitten itseensä. Juoksun aikana ei yleensä puhuta, vaikka juostaisiin rinnakkain. Toisen tasaisen hengityksen kuuleminen vierellä on joskus montaa sanaa lohdullisempaa. Joskus takaa lähestyvänä juuri tarvittava ärsyke loppurutistukseen.

Lähtölaskenta kajahtaa: minä ja rakkaat kenkäni lähdemme kohti uusia haasteita.

Uskolliset juoksukenkäni eivät jätä pulaan.