Keskeneräistä elämää

Äitiys on ollut minulle elämäni suurin haaste.

Sen haasteellisuus piilee lähinnä siinä, että täytyy opetella elämään keskeneräisyyden kanssa.

Keskeneräisyydellä tarkoitan ensin itseäni. Täydellisyyteen verrattuna olen hyvin vajaa. Tämän hyväksyminen on perfektionistille kova koulu käytäväksi. En olekaan se hyvä ja valmis ihminen, miksi itseni kuvittelin ennen lapsia.

Lasten kautta olen nähnyt oman itseni kuilut ja mieleni pimeät syvänteet. Niihin ei ole kiva katsoa.

Lasten kautta siihen on pakotettu. Siksi uskon, että olisin ollut omahyväisempi ilman lapsia. Olisin uskonut omaan hyvyyteeni ihmisenä.

Ilman lapsia en olisi ehkä koskaan joutunut kohtaamaan niitä asioita itsessäni. Missä niitä kuiluja nykyään muuten itsessään kohtaa, jos ei sitten satu olemaan keskitysleirin vartija, stasi-agentti tai sotilas.

Missä joutuu todella kohtaamaan asioita, jotka ovat ihmisyydelle perustavanlaatuisia: Miten käytän valtaa heikompiani kohtaan? Olenko johdonmukainen kasvattaja vai mielivaltainen tyranni? Elänkö sittenkään niiden ihanteiden ja arvojen mukaan, joita pidän tärkeinä?

Vanhempana joutuu tekemään jatkuvaa työtä itsesnä kanssa. Tasapainoilemaan arvojen ja todellisuuden välillä. Aina välillä horjahtaen.

Mutta vanhempi joutuu hyväksymään oman vajaavaisuutensa lisäksi myös lapsen keskeneräisyyden. Sen, että lapsi on vielä pieni, eikä osaa kaikkea. Vanhempi joutuu hyväksymään, että lapsi on oma vahva persoonansa, jolla on oma tahto.

Eivätkä lapset ole suinkaan aina suloisia enkeleitä. He myös valehtelevat, satuttavat toisiansa ja toimivat lähes aina vahvimman lain mukaan - eivät rakkauden tai empatian.

On vaikea hyväksyä, että vaikutusvaltani vanhempana on rajallista: Lapsi ei ole täysin minun kontrollissa. Eikä elämä lasten kanssa vastaa millään tavalla hallittua kiiltokuvaidylliä. Sen myöntäminen ei ole helppoa.

Mutta kamppailu keskeneräisyyden kanssa ei lopu tähän: Äitinä joutuu hyväksymään myös päivittäin juuri luututulle lattialle kaadetut puurot ja kaiken maailman muut sotkut, joista ei viitsi edes mainita. Etenkään kolmen alle kouluikäisen lapsen äitinä.

Täytyy vain oppia hyväksymään, että oma työ on välttämätöntä, mutta hyvin lyhytkestoista ja aliarvostettua. Se tarkoittaa, että on opittava elämään sotkun keskellä, vaikka olisi juuri tehnyt suursiivouksen.

Mielestäni olen oppinut tätä taitoa viimeisen puolen vuoden aikana kiitettävästi. Yksinhuoltajana minusta on tullut joustavampi ja suopeampi itseäni kohtaan. Siedän nykyisin sekä pään sisäistä, että ulkoista kaaosta paremmin kuin ennen.

Tässä vähän esimakua työn alla olevista projekteistani, joista on tarkoitus kirjoittaa lähiaikoina enemmän.

Tässäkin opettelen kärsivällisyyttä ja keskeneräisyyden hyväksymistä. Ettei kaikki ole valmista aina heti. Ja silloin, kuin itse haluan. Eikä silloinkaan läheskään täydellistä.

Hilda työn alla olevan kenkähyllyn sisällä piilossa.

Tyynyliina tilkkutöitä.

Olohuoneen viimeisen seinän maalaus.

Olohuoneen kaaos.

Vanhat uudelleen maalatut kirjahyllyt ja rakkaat kengät odottamassa uutta kotihyllyänsä.

Tauluja ja kehyksiä.

Luonnoksia kenkähyllyn koristelua varten