Satu rakkaudesta

Olipa kerran kaukaisessa maailmassa ilon ja rakkauden valtakunta. Sitä hallitsivat onnellinen kuningas yhdessä onnellisen kuningattaren kanssa. He rakastivat toisiaan enemmän, kuin kukaan koskaan oli toista ihmistä rakastanut. 

Kuningattaren ollessa nuori prinsessa, hän oli pelännyt mennä naimisiin. Siihen ei ollut mitään järkevää syytä, sillä onnen valtakunnassa rakkaus oli kautta aikojen ollut ikuista. Sitä ei oltu koskaan kyseenalaistettu.

Mutta prinsessa oli silti pelännyt. Hän oli pelännyt, vaikka oli löytänyt unelmiensa prinssin ja oli kovin rakastunut.

Kuultuaan prinsessan pelosta, vanha kuningas, prinssessan isä, kutsui luokseen valtakunnan kaikki hyvät haltijattaret. Yhdessä he loitsivat häitä edeltävänä yönä taian, jonka he uskoivat sinetöivän rakkakuden ikuisiksi ajoiksi - vielä ikuisemmaksi ja vahvemmaksi siteeksi, kuin minkään aiemman rakkauden: Avioituva nuori pari tulisi olemaan riippuvainen toistensa rakkaudesta. He tulisivat tarvitsemaan toistensa rakkautta kuten ravintoa. He olisivat riippuvaisia toistensa ylistyslaulusta, toistensa katseesta, toistensa tarinoista. Toistensa tunteista. He tarvitsivat toisiaan elääkseen.

Tuli aamu ja prinssi vei prinsessansa alttarille. Sitä seurasi monta hyvää, rakkaudentäyteistä vuotta. Heistä tuli valtakunnan kuningas ja kuningatar ja heidän rakkautensa oli ennennäkemätöntä.

Haltijattaret eivät kuitenkaan olleet ottaneet ihmisluontoa huomioon loitsiessaan taikaa. Sitä, että kaikella oli aina kääntöpuolensa. Tehdessään rakastavaiset riippuvaisiksi tunteista, sekä toistensa että omistaan, tehdessään heistä yhden, symbioottisen olennon, joka ei voinut elää ilman toista, he samalla lausuivat tietämättään kirouksen rakkauden ylle: rakkaudesta tuli ehdollista. Se riippui tunteista. Rakkaus sai särön ja rakastavaisista tuli haavoittuvaisia. Rakkauden kuoltua kuolisivat myös rakastavaiset.

Vuodet kuluivat. Ja jostain kaukaa puhalsi valtakunnan ylitse uusi vieras tuuli. Se sekoitti lehtiä, ravisteli puita. Työnsi pilviä taivaalla. Lennätti hiekkaa kuninkaan silmiin.

Kuningas oli joutunut retkellään rajuun hiekkamyrskyyn. Hän ei kyennyt ratsastamaan enää itse, vaan palvelijat kuljettivat hänet vuorten yli kotiin. Moneen viikkoon kuningas ei nähnyt mitään, vaan makasi sängyllään sokeana, apaattisena, voimansa menettäneenä. Kuningatar istui koko ajan kuninkaansa vierellä, pitäen tämän kädestä kiinni.

Houreissaan kuningas kuitenkin huusi kuningatarta: "Missä sinä olet? Mihin olet kadonnut?" Syytti siitä, ettei tämä ollut hädän hetkellä vierellä. Vaikka kuningatar oli. Kuningas ei vain kyennyt näkemään häntä.

Viimein eräänä aamuna kuningas avasi silmänsä ja näki kuningattarensa.

Kunigatar oli muuttunut. Ainakin kuninkaan mielestä. Hän ei ollutkaan enää sama. Rakastettu, kaunein, ylistetty, upea. Kuningatar näytti tavalliselta, vanhentuneelta, kuihtuneelta. Missä oli kuninkaan hehkein kukka?

Kuningas ei enää kyennyt näkemään kuningatartaan, kuten ennen, vaikka olisi kuinka halunnut. Hän sanoi, ettei tuntenut mitään. Ja sanat, jotka hän nyt kuningattaresta puhui, eivät olleet enää ylistäviä. Tarina oli muuttunut. Siitä oli kaikonnut rakkaus.

Päivä päivältä kuningatar kuihtui entisestään - kuninkaan tarinan myötä. Kunnes hän lakkasi olemasta kokonaan.

Myös kuningas lakastui huomaamattaan. Sillä hänkään ei voinut loitsun mukaan elää ilman kuningattaren rakkautta. Mutta kuningas oli uusien tarinoidensa vanki, eikä enää ymmärtänyt, mitä oli tapahtumassa. Siksi hän ei osannut pysäyttää tapahtuvaa ajoissa.

Ja niin hänkin lopulta lakkasi olemasta.