Selvinnyt

Pahinta, mikä ihmistä vetää synkkyyden syövereihin, on itsesyytös. Se, kun vertaa itseään ja toimitaansa johonkin muka täydelliseen: Jos olisin tehnyt näin, tai noin. Jos olisin jättänyt tekemättä. Jos olisin jaksanut pidempään. Jos olisin venynyt vielä vähän enemmän.

Sittenkö kaikki olisi paremmin?

Synkkinä päivinä koen oloni riittämättömäksi. En mielestäni kerta kaikkiaan riitä kenellekään enkä mihinkään, vaikka kuinka yritän. Keskityn siihen, missä olen mielestäni epäonnistunut. Tuijotan taaksepäin. Jämähdän toimintakyvyttömäksi.

Olen muka kokonaan huono. Hyvät asiat ovat vain yksittäisiä onnistumisia, irrallaan minuudesta. Mutta huonot asiat - ne muka kertovat jotain kokonaisuudesta.

Eilen luin hyvän ajatuksen siitä, kuinka aikuinen ihminen on menettänyt luottamuksen siihen, että oppii, että kehittyy. Menettäynyt anteeksiantavan, armollisen suhtautumisen itseensä. Menettänyt uskon siihen, että yksittäinen epäonnistuminen ei kerro mitään potentiaalista.

Kävelemään opetteleva lapsi kaatuu jatkuvasti. Hän ehkä itkeekin, mutta lopulta nousee ja yrittää aina uudelleen. Hän ei jää makaamaan maahan syyttämään itseään epäonnistumisesta. Ja aikanaan jokainen (terve) lapsi oppii kävelemään.

Sitäpaitsi asioilla on myös toinen puoli: Se, mitä aikaan ja paikkaan sidottuna ihmisenä en näe on, mitä seurauksia valinnoillani on tulevaisuudessa. Mitä jos epäonnistuminen onkin vain sitä tästä hetkestä käsin? Jos siitä seuraakin siunaus? Jotain paljon parempaa, kuin itse olisin osannut kuvitella tai kaavailla.

Mikä olisi voinut olla paljon huonommin, jos olisinkin onnistunut heti? Jos olisinkin riittänyt, jaksanut, valinnut toisin?

Äitini sanoi tänään: "Olet selvinnyt. Ilman vertailua." Niin olen. Olen tosiaan selvinnyt tähän hetkeen asti. Mihin sitä vertailemaan?