Uhri

Olipa kerran nainen, jolla oli ollut huono lapsuus. Äiti tehnyt uraa. Laittanut viikoksi hoitoon, hakenut viikonlopuksi kotiin. Tytölle oli kasvanut sanoinkuvaamaton äidinkaipuu. Leikki nukeilla melkein aikuiseksi, kunnes sai lopulta lapsen toisensa jälkeen. Aina piti olla vauva sylissä. Lähellä.

Nainen oli rakkaudenkipeä. Huomionhakuinen. Eikä etäisen aviomiehen huomio ollut enää riittänyt moneen vuoteen. Sitä piti hakea toisen miehen kainalosta. Ja olihan hänellä siihen hyvä perustelu. Sammumaton jano. Haava, jonka lapset saavat, kun heitä ei rakasteta tarpeeksi.

Naisen aviomies oli oppinut kotoa, että miehillä oli naisia. Vaimoja ja salarakkaita. Eikä hän ollut oppinut luottamaan. Aina joku petti. Ei siis kannattanut heittäytyä kenenkään varaan. Hänenkään varaan ei kannattanut heittäytyä - siksi hän ei olisi koskaan halunnut lapsia. Mutta sai niitä hyvin monta. Paetakseen arkeansa mies haki helpotusta toisten naisten sylistä. Olihan siihen oikeus. Olihan vaimokin. Eikä tällaista muuten jaksanut kukaan. Ja niinpä naisia tuli ja meni. Mutta mies jäi.

Heidän liittonsa oli kuin autio, vinoon vääntynyt talo, josta oli aikoja sitten kaikonnut elämä. Talon kylmät seinät paistoivat rapistunutta tyhjyyttään. Perheen lapset olivat tottuneet elämään rauniossa. Koskaan ei tiennyt, mikä seinä kaatuisi seuraavaksi. Lattia narisi. Talosta kuului outoja ääniä, joita he eivät osanneet määritellä. Talossa vallitsi jokin sanoin kuvaamaton uhka: sen päällä oli painostava surun henki.

Perheen vanhin poika karkasi pahaa oloa. Päätyi väärään seuraan. Sukelsi huumeiden hetkelliseen helpotukseen. Poika syytti vanhempiaan: "Näinhän tässä käy, kun kasvaa vinossa talossa!" Poika alkoi aavistella, mistä talon äänet johtuivat. Miksi lattia narisi ja seinät olivat rapistuneet. Eihän tässä talossa osattu rakastaa!

Vanhemmat syyttivät toisiaan: "Sinä et rakastanut tarpeeksi!", "Et koskaan halunnut lasta!", "Et koskaan ollut läsnä!",  "Sinä rakastit väärin!", "Et laittanut rajoja!"

Eräänä yönä poika hakattiin Berliinin pimeällä kadulla. Oli katsonut väärällä tavalla, ehkä liian ylpeästi, tai liian pelokkaasti hakkaajiaan. "Tuollainen uhri ei ole ansainnut muuta! Vitun Nazi!", jengi oli sanonut. Poika menehtyi vammoihinsa.

Poliisit eivät voineet tehdä mitään. Muutamassa päivässä hakkaajat olivat vapaalla. Tekijät olivat ala-ikäisiä. He tulivat ongelmaperheistä, he eivät olleet saaneet tarpeeksi koulutusta, integraatiota, kieltä, ymmärrystä. Heiltä puuttui politiikan mukaan "välineet selvitä ja tehdä oikeita valintoja".

Ja olihan muutenkin aivan päivän selvää, ymmärrettävää, että uhri laittaisi pahan kiertämään.