Tänään en jaksa

Tänään en jaksa olla positiivinen. En juuri nyt keksi kiitollisuuslistalle kymmentä asiaa, jotka ovat hyvin. Tai keksisin, mutten jaksa. En jaksa tsempata itseäni kirjoittamaan listaa. Tai ajattelemaan.

Asiat eivät ole tänään huonommin kuin eilen, tai varmaan huomennakaan. Mutta juuri nyt väsyttää.

Uupumus, jota vastaan olen jaksanut taistella useinmiten hyvällä menestyksellä jo monta vuotta, pyyhkäisee välillä ylitseni. Yleensä en kirjoita näistä synkistä päivistä. Ne jäävät tämän blogin varjoon, johon yritän tahallani välillä väkisinkin kerätä positiivisia asioita ja näkökulmia elämääni.

Miksi? Koska positiivisuus, optimismi ja kiitollisuus ovat selviytymisstrategiani. Ne ovat aseeni tätä maailmaa ja sen suruja vastaan. Ne ovat toivon kipinä ja ankkuri myrkyävällä merellä. Takerrun niihin kuin hukkuva.

Mutta juuri nyt päästä irti. Annan virran viedä. Juuri nyt annan sateen sataa, myrskyn myrskytä ja aallon pyyhkäistä ylitseni. Annan surun tulla. Annan yksinäisyyden, pelon, epävarmuuden, kivun ja ikävän olla. En jaksa kieltää ja pelätä, mitä ne tekevät minulle, jos en taistele niitä vastaan.

Tiedän kokemuksesta, että näitä päiviäkin tarvitaan. Silloin, kun paha olo on kerääntynyt sisälle niin, ettei saa hengitettyä. Kun kurkkua kuristaa. Silloin ei voi enää muuta, kuin antautua ja luottaa siihen, että paha olo menee pois aikanaan. Yleensä jo aamuun mennessä.