Aluksi putosin niin sanottuun post-marathon-masennukseen, eli ison juoksukilpailun jälkeiseen juoksija-alavireeseen. On olemassa "runners high", mutta myös ns. "runners low". Siellä kuopassa vietin aika monta kuukautta. Juoksu oli ihan tyhmää! Suorastaan paskamaista ajanhukkaa ja kidutusta.
Innottomuuden jälkeen alkoi sairastelukausi. Mitä vähemmän juoksin, sitä enemmän tunnuin sairastelevan. Ja sitä vähemmän taas pystyin juoksemaan.
Tammikuun alusta olen aloittanut hitaan palautumisen. Edessä on taas Berliinin Vattenfall-puolimaratoni maaliskuun lopussa. Olen ottanut tämän vuoden juoksutavoitteekseni osallistua niin moneen kilpailuun, kuin vain jaksan - mutta ilman minkäänlaisia aikatavoitteita.
Tänä vuonna tie todella on päämäärä.
Tämä johtuu elämäni uusista haasteista: en ole aivan varma, kuinka paljon aikaa harrastukselleni jää. Mutta tiedän, että kokonaan ilmankaan en voi olla, sillä silloin voin huonosti.
Tänään juoksin ensi kertaa pitkästä aikaa 15 km. Olen siitä todella iloinen ja ylpeä. Hyvä minä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti