Olen ehkä maininnut, että treenaan maaliskuiseen puolimaratoniin ja syksyiseen maratoniin.
Ongelmallisinta yksinhuoltajaäidin treeniohjelmassa ei suinkaan ole itsensä piiskaaminen tai lenkin rankkuus. Voisin sanoa, että nämä kuuluvat harrastuksen helpompaan ja nautinnolliseen puoleen.
Lenkille lähtökään ei ole puolentoista vuoden himolenkkeilyn ja lukuisten juoksutapahtumien jälkeen kovin vaikeaa. Lenkille ei joudu, vaan siine pääsee!
Niin, jos pääsee.
Niin, jos pääsee.
Ja tässä piileekin treeniohjelmani haasteellisuus: ajan löytämisessä sen noudattamiseen. Etenkin nyt, kun kyseessä on pitkät parin tunnin ja kesällä jopa kolmen tai neljän tunnin lenkit.
Onneksi lasten isä ja naapurit tukevat harrastustani ja auttavat, milloin pystyvät.
Pitkillä lenkeillä juostessa ehtii ajatella. Ja ajatella. Ja ajatella. Kaikenlaista.
Tänään oli sumuista ja harmaata. Mieli ei ollut maassa, mutta lenkillä huomasin taas, että se kokoajan työstää jotakin. Ajatukset ratkovat ongelmaa. Tekevät kovaa työtä.
Outoa on vain, etten tarkalleen osaa sanoa, missä ongelma piilee.
Tuntuu, kuin mielessä olisi arvoitus, johon en löydä vastausta. Joku lukko, johon ei ole vielä avainta.
Tänään mietin, etten oikein vielä saa otetta siitä elämästä, mikä sumun takana häämöttää. Näen, että siellä on jotain, mutten erota hahmoa enkä muotoa.
Tässä maisemia lenkkipolun varrelta.
 |
 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti