Pitääkö vihata?

En ole psykologi enkä ole perehtynyt kovin syvällisesti psykologiaan. En myöskään tiedä paljoa niistä vaiheista, joita ihmisen tulee käydä kaavan mukaan surressa. Tai avioerossa. Tai missään muussakaan.

En ole lukenut ainoatakaan avioerokirjaa sen jälkeen, kun mieheni astui ovesta ulos ja päähäni astui tyhjiö.

Teoriassa aavistan, että jossain vaiheessa kuuluu tuntea myös vihaa. On hyvä antaa negatiivisille tunteille tilaa, eikä piilotella niitä jossain sielun sykkyröissä, josta ne puhkeavat rumaan kukkaansa sitten joskus.

Olen siinä samaa mieltä, että se, mitä tuntee, se pitää tuntea - täysillä. Se pitää ilman raikkaana ja mielen puhtaana.

Tiedän kokemuksesta, että suuttumus ja viha auttavat ottamaan etäisyyttä. Ja etäisyys auttaa päättämään tarinan, kirjoittamaan pisteen ja sulkemaan kipeän vaiheen kannet kiinni. Sitten voi jatkaa eteenpäin.

Mutta olen miettinyt paljon terapeuttini tai oikeastaan perhenouvolan tädin ja monen muun ihmisen kehoituksia "päästämään viha vihdoin ulos ja valloilleen".

Vieroksun vihaa. Pitääkö minun tosiaan vihata?

Pitääkö nykypsykologian mukaan tosiaan oppia vihaamaan, että pätee selviytyjänä, että saa täysjärkisen, tasapainoisen ihmiset paperit?

Miten on anteeksi annon laita?

Onko se sitten jotenkin väärin, itsensä kieltämistä, pelkkää väärää nöyryyttä, nöyryytystä, heikkoutta?

Itse uskon sen olevan todellista voimaa ja vahvuutta. Anteeksi anto muutti maailman ja on moneen otteeseen muuttanut minua parempaan.

Anteeksi voi antaa silloin, kun haluaa antaa anteeksi. Se ei tarkoita, että sisälle pitää jättää kytemään hiillos, joka vielä joskus leimahtaa roihuavaan tuleen.

Anteeksi anto on asenne. Ei tila. Se on jatkuvaa työtä itsensä kanssa.