Koen olevani suhteellisen ekologinen ihminen, joka kierrättää kiltisti paperit, purkit, metallit, paristot, lasit, muovit sekä kompostin. Mutta vaikka olen ihminen, joka ostaa lapsille käytettyjä leluja, rakastaa kirpputoreja ja suosii lähiruokaa, olen moneen muuhun nähden täysi ympäristöhulttio.
Olen osa kertakäyttösukupolvea.
Tämä tulee selkeimmin esille jutellessani rakkaan naapurinsedän ja -tädin kanssa. Ingrid ja Jürgen ovat kuusikymppisiä DDR:n kasvatteja. He ovat tottuneet elämään vähällä ja puutteessa. Kaupassa oli tasan yhtä laatua sitä, mitä siellä oli.
Melkein kaikki tehtiin itse, materiaalit käytettiin uudestaan tai niistä keksittiin uutta. Juurikaan mitään ei heitetty pois. Se, mikä meni rikki, se korjattiin.
Joskus heidän perusteellisuutensa on hieman ärsyttänyt nopeaan toimintaan tottunutta kärsimätöntä suurpiirteistä minääni. Toisinaan heitä on ärsyttänyt lasteni tavaranpaljous ja sitä kautta välittyvät arvot. Tai ennemminkin niiden puute.
Eilen istuimme iltaa, kohotimme lasilliset heidän vastasyntyneelle ensimmäiselle oikealle lapsenlapselle, vaikka he ovatkin aina kohdelleet minun kolmea kuin omiansa, ja juttelimme menneistä ajoista.
Korviin jäi soimaan taas tuo sama lause: "Se, mikä meni rikki, se korjattiin."
Jürgen huokasi ja sanoi, että tuntuu, että nykyisin kaikki rikkimennyt heitetään menemään. Mitään ei jakseta korjata, kun uuden saa helposti ja halvalla. Millään ei ole enää mitään arvoa.
Ja sitten hän jatkoi: "Sama suhtautuminen pätee vanhaan herätyskelloon, joulukuusen rungosta ennenvanhaan tehtyihin vatkaimiin tai naulakoihin mutta myös rikkimenneeseen avioliittoon."
"Kun suhde joutuu kriisiin, se heitetään pois. Sitä ei osata eikä viitsitä enää korjata. Uuden heilan löytää helposti, eikä siinä ole mitään häpeällistä. Lapsetkin sopeutuvat yhteiskunnan mukaan erinomaisen hyvin uusperhekuvioihin, joista on heille sosiaalisesti muka vain hyötyä."
Kun he lähtivät, mietin sukupolveani ja niitä, jotka tulevat sen jälkeen. Ja sitä, kuinka vähän millään on enää mitään merkitystä kenellekään. Mietin, millä on minun lapsilleni merkitystä.
Millään ei ole enää mitään arvoa. Olen pohtinut tuota samaa monta kertaa ainakin tämän 2000-luvun, ellen jo pidempäänkin. Voin kuvitella samaistuvani Ingridiin ja Jurgeniin, olenhan melkein heidän ikäisensä. Onneksi olen saanut elää aikana, jolloin oikeastaan kaikella oli oma arvonsa, olen kiitollinen siitä. Onneksi sinä Anni olet niin monesta asiasta kiitollinen (kaikesta huolimatta), sillä jos millä on merkitystä lapsillesi.
VastaaPoistaSe vasta on surullista, jos yhteen menevät poisheittäjä ja sellainen, joka olisi valmis yrittämään suhteen korjaamista. Poisheittäjä senkun kävelee ovesta ulos, oli lapsia tai ei – jotkuthan vaihtavat lapsetkin uusiin. Se, joka olisi halunnut korjata suhdetta, jää yksin ja tyhjin käsin. Kiitos avoimesta blogista!
VastaaPoistaEhkä voimme myös muuttaa asioita, puhua ja arvioida omaa elämäämme. Antaa anteeksi itsellemme ja muille, tekemisiä ja tekemättä jättämisiä. JA muuttaa ja muuttua. Puhumalla avoimesti ja yhdessä pohtimalla miten asioita voisi korjata. vOimme opetella korjaamaan asioita, voimme opettaa lapsiamme korjaamaan elämää.
VastaaPoistaEi kyse ole välttämättä siitä, että on kasvanut DDR:ssä, vaan se voi olla enemmän sukupolvikysymys. Lastenhuoneen tavarapaljous lisää lasten tyytymättömyyttä ja elämän sekavuutta. Kun on paljon, ei mikään tunnu enää miltään.
VastaaPoistaTai sitten sieltä valikoituvat ne jotkut lempilelut ja kaikki muu lisää vain sekaisuutta ja tekee miljöön (elämän) levottomaksi. Ja saa aikaa riitaa, kun ne tavarakasat kuitenkin kaadetaan lattialle kun leikitään ja sitten ne pitäisi kerätäkin. Miten ilmavaa olisi, jos olisi vain ne lempilelut.
Se on samaa shoppailukulttuuria, mistä moni nuorikin haluaa nykyisin irti. Ostellaan vähän väliä jotain, siitä saa hetken mielihyvän, ja sitten ne H&M tai GinaTricot vaatteet jäävät roikkumaan 'rätteinä rättien joukkoon', kerran tai kaksi käytettynä. Lapsilla halvat 'roskalelut' ovat sitä samaa, hetki leikitään ja sitten ne täyttävät ennestään täysiä hyllyjä.
Aikuiset huokailevat, että kaapit ovat täynnä, ja lukevat juttuja, joissa 30v mies kertoo karsineensa tavaransa 100 kappaleeseen ja hyvin menee. Mutta silti monet yhä hakevat mielihyvää shoppailulla. Mikä olisi sille mielihyvän hankkimiselle vaihtoehto, sekä aikuisilla (naisilla?) että lapsille? Saatko siitä blogiaihetta, kun olet monesta samantyyppisestä aiheesta kirjoittanut hyviä ajatuksia?
Eli siis elämän tarkoituksen etsimiestä ja löytämisestä, shoppailun sijaan... Varmaan jokainen osaa vastata itse parhaiten siihen kysymykseen, mikä itselle voisi olla niin tärkeetä, ettei tarvitsisi tyydyttää sitä janoa korvikkeilla. Täytyy laittaa muhimaan. Ja varmaan aiheesta syntyy vielä teksti. KIITOS vinkistä ja kannustuksesta siihen suuntaan.
PoistaItselläni on tähän kysymykseen oma vastaus valmiina. Se on usko Jumalaan. Kokonaisuudessaan se antaa elämälle suuntaa ja sisältöä. Mutta tietenkin minäkin hairahdun välillä tukahduttamaan turhautumista materialla... heh.