Joka vuonna Pyhän Martin päivä on ollut jokseenkin samanlainen: Ensin askarrellaan päivätolkulla uusia, entistä hienompia lyhtyjä. (Tällä hetkellä pojilla on lohikäärme- ja leijonalyhdyt.)
Sitten kokoonnumme kirkkoon lastentarhan kanssa ja katsomme lasten esittämän näytelmän Martinus Toursialaisesta, josta on yleensä vaikea saada mitään muuta tolkkua paitsi, että lavalla määkii jotain epämääräisiä lampaita, juoksentelee päättömiä hanhia, joku leikkaa viittansa miekalla ja joku lapsista esittää myrskyssä heiluvaa puuta. (Gustav esitti tänä vuonna pyhää Marttia, Hermann teki kirkkokansan huviksi kuperkeikkoja keskikäytävällä...)
Esityksen jälkeen sytytämme joka vuosi lyhdyt pimenevässä syysillassa ja kävelemme kulkueen mukana laulaen lauluja valosta. Kotona kypsyy sillä välin uunissa kokonainen hanhi tai ainakin hanhen koivet. Lopulta palaamme pimeästä, kylmästä illasta syömään juhlaeteriaa oman kodin lämpöön.
Ei varmasti ole vaikeaa kuvitella, ettei päivä ole tänä vuonna aivan yhtä lämminhenkinen. Perhejuhlien tarkoitus kun on juhlia perheyhteyttä, keskenäistä rakkautta.
Vaikka kuinka yritän, en oikein jaksa panostaa juuri nyt tämänlaisiin, perinteikkäisiin juhliin. Tuntuu, kuin niiden merkitys olisi kummasti laimentunut. En siedä niiden sisältä kaikuvaa onttoutta.
Lapsille tuskin kuitekaan kelpaa selitys, että äiti kuulee onttoja kaikuja, eikä siksi jaksa juhlia.
Siksi on asioita, joista ei voi tinkiä. Ja se on hyvä niin.
 |
| Koivet valmiina uuniin |
 |
| Lyhdyt valmiina kulkueeseen |
 |
| Gustin pöytälyhty |
 |
| Pojat |
 |
| Papan ottama kuva |
 |
| Lyhtykulkue |
 |
| Ulkoa lämpimään ja pöytään! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti