Nyt

Selvisimme kummankin pojan synttärijuhlista. Onnistuin täyttämään pienten toiveet järjestämällä Hermannille 5v.-viidakkojuhlat ja Gustaville 7v.-tiedemies-juhlat (teimme yksinkertaisin kotikonstein fyysiikan ja kemian kokeita).

Selvisin muutenkin yhdestä elämäni vaikeimmista viikoista.

Kun on pimeää, kannattaa muistaa, että jokaisella päivällä on iltansa. Se tulee, tapahtui mitä tapahtui. Sitten tulee taas aamu. Ja taas ilta. Aika ei pysähdy, vaikka siltä tuntuisi.

Se, että aika kuluu, saattaa tuntua lohduttomalta. Etenkin silloin, kun sen haluaisi psyäyttää. Pitää hetkestä kiinni. Mutta juuri nyt sekuntiviisarin tikityksessä on jotain lohdullisen kannattelevaa. Kun maailma järkkyy, jokin pysyy samana. Jokin vie eteenpäin.

Vaikka vuorokausi on usein liiankin lyhyt, joskus se muuttaa elämää perusteellisesti. Viime vuosina yksi uudelleen ja uudelleen päässäni soiva laulu on "What a difference a day makes". Laulussa kyse on rakastumisesta. Sama pätee kuitenkin myös negatiivisiin kokemuksiin. Tänään on näin - huomenna elämä saattaa olla täysin erilaista.

Se ei ole omissa käsissämme. Ei ole.

Niin, järkytykset eivät ilmoita itsestään etukäteen. Muuten niiden olemus muuttuisi, eivätkä ne olisi enää läheskään yhtä yllättäviä.

Lasten isän diagnoosi on aika toivoton. Toivoton tarkoittaa lähinnä, ettei parantuminen ole odotettavissa. Lopullista diagnoosia ei olla vielä lausuttu. Ja toivoa on aina. Eikä diagnoosi sinänsä muutenkaan kerro mitään elinodotuksesta tai elämän laadusta. Se nähdään, kun aika kuluu. Ja aika kuluu kyllä, kuten sanoin. Aivan itsestään.

Jos annan itselleni luvan kysyä "miksi?", tulen toivottomaksi. Alkaa pelottaa. Kun kysyn "miten?", ahdistun.  

En tiedä miten.

Äsken lenkillä ollessani (olen aivan rapakunnossa!), mietin kilometri kolmen kohdalla, että jaksaisinko juosta tänään 10 kilometriä. Sitten tajusin, että se nähdään sitten siellä risteyksessä, kun pitää tehdä päätös minkä tien valitsen.

Tajusin, että on aivan turha päättää etukäteen jaksanko, kun voimavaroja eikä tuntemuksia voi mitata etukäteen. Eikä sitä koskaan tiedä, vaikka villisika söisi välipalakseen matkanvarrella. Ei tiedä!

Elämä on opettanut viime vuosina yhden asian: on täysin turhaa kantaa huolta huomisesta. Sitä ei koskaan tiedä, mitä se tuo tullessaan. Eikä silloin auta parhaimmatkaan suunnitelmat. Ennemminkin liian tarkat, toteutumattomat suunnitelmat tekevät katkeraksi. (Joka on muuten psykologinen syy sille, miksi saattokodin lapset eivät koe omaa kuolemaansa uhkana tai surullisena: He eivät ole tehneet vielä elämälleen suunnitelmia, joista joutuisivat luopumaan.)

Parempi on siis keskittyä tähän päivään. Tehdä sen, minkä voi tehdä nyt. Tästä hetkestä käsin.