Vielä eilen luulin, ettei minulla olisi pitkään aikaan mitään, mistä voisin olla kiitollinen. Niin epätoivoiselta meidän tämänhetkinen tilanne tuntuu - ainakin välillä.
Lasten isällä todettiin vakava sairaus, kuten jo kirjoitin. Paluuta tavalliseen ja terveeseen elämään ei välttämättä enää ole.
Silti olen tänään aivan ylenpalttisen kiitollinen. Tänään oli hyvä päivä. Harvoin olen kokenut tällaista pulppuavaa iloa ja onnea pienistä valonpilkahduksista.
Tänään olen kiitollinen siitä, että:
- lasten isä on ehkä esikoisensa, Gustavin, synttäreinä kotona ja pääsee meille juhlimaan.
- lasten isä sai sairaalassa oman huoneen, kunnes pääsee ulos. Huoneen jakaminen kolmen, sairaan vanhan miehen kanssa oli lähes sietämätöntä. Etenkin, kun yksi haukkui kokoajan "homoksi" ja käski "painua helvettiin". :D
- lääkäri antoi toivoa ja sanoi, ettei elämän tarvitse olla niin epätoivoista tämän taudin kanssa. Ei niin mustaa, miksi olimme sitä maalailleet.
- on vielä muutama mutka matkassa, muutama uusi käänne ja toivonpilkahdus ennen lääketieteen viimeistä tarjoamaa hoitokeinoa.
- kahvista sairaalan käytävällä ja sairaanhoitajan ystävällisistä sanoista ja ajasta.
- etten itkenyt, kun lähdin sairaalan ovesta.
- lasten kanssa lattialla matolla syödystä iltapalapiknikistä. Lapset kysyivät: "istutko tosiaan meidän kanssa tässä?" Enkä edes syyttänyt itseäni, etten muuten ikinä... Vaan olin iloinen ja hetkessä läsnä.
- Viinilasillisesta.
- Duunista. Että voin tehdä kotoa... Kaikkien kannalta erinomaista.
- Suklaasta. Sillä voi elää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti