Tänäaamuna kuskatessani lapsia tarhaan mietin, miksi miehen lähtö tuntui niin täydellisen tainnuttavalta iskulta vyön alle. Miksi koin, että ero oli kuitti epäonnistumisestani? Eihän avioliitto ole koko elämä! Ja onhan sitä muutakin!
Tajusin, että se johtui kotiäidin roolistani ja elämästä kolmen pienen lapsen kanssa vuodesta toiseen palvellen perhettä. Koko elämäni pyöri perheen tyytyväisyyden ja onnellisuuden ympärillä. Hoidin vauvat, kodin, ihmissuhteet, hakemukset, virastoasiat, pankkiasiat, postit, laskut, lasten vaatetuksen, laitoin miehelle evästä, kävin kaupassa, hoisin autonkorjaukset, otin ja tilasin valokuvia, ripustin niitä seinille luodakseni yhteishenkeä. Pala palaselta rakensin meidän perhettä.
Kirjoittaessani tätä, kuulen katkeruuden kaiun. Ja onhan siellä ainakin sen siemen, jota koitan kovasti kitkeä. Katkeruudelle en anna sijaa, mutta surulle kyllä. Surulla on aikansa. Ja se tulee ja menee.
Takaisin perhe-elämään: Vaikken muuten ole marttyyrityyppiä, aloin itse haihtua siinä touhussa olemattomiin. Haihduin mielelläni. Eihän sellaisesta vaipparumbasta (lapsia syntyi jokatoinen vuosi!) selviä, jos ei laita omaa egoaan ja toivetaan hetkeksi hyllylle. Se oli tapa selviytyä: Silmät kiinni ja läpi vaan.
En kadu silloista elämääni tai valintojani. Mutta niistä johtuen, isku oli ehkä niin kova. Vaikka laitoin kaiken energian perheen rakentamiseen ja ylläpitoon, se ei riittänyt. Perhe silti hajosi.
Pitkään ajattelin, että minä en riittänyt. Että syy oli minussa. Kunnes tajusin, ettei ongelma ollutkaan minun. Että minä tein parhaani ja tein, kuten tuhannet muutkin tekevät.
En hoitanut hommia sen huonommin, kuin ne, joiden miehet jäävät.
Elämä on. Ihmiset tekevät valintoja. Hyviä, huonoja, oikeita, vääriä. On kovin vapauttavaa päästää irti siitä, miten asioiden olisi pitänyt mennä. Sillä ne menivät, kuten menivät. Ja ovat nyt, niin kuin ovat.
Näin kävi, mites sitten tästä eteenpäin?
Kivi lähti vierimään, kun mies astui ovesta. Siitä seurasi kaikenlaista sekamelskaa, kipua, etsintää, haparointia - mutta myös kovasti kasvua!
Vaikka menneisyys vielä aina välillä kirpaisee, kuten tänä aamuna miettiessäni saamaani kuittia perhe-elämästä, en siltikään voi olla muuta kuin kiitollinen! Kuulostaa ehkä kornilta. Mutta olen sitä oikeasti. Olen kiitollinen siitä muutoksesta, mitä minussa on tapahtunut. Ja siitä kaikesta siäisestä liikennihdästä, siitä mitä olen saanut kokea ja oppia juuri siksi, että tuo kivi lähti vuosi sitten vierimään.
Todella viisas kirjoitus vaikeasta asiasta! Olet varmasti toiminut niin hyvin kuin olet pystynyt, eikä toisten ihmisten valintoihin aina voi kovin paljoa vaikuttaa teki sitten mitä tahansa. Omassa perhe-elämässäni olen vaatinut myös miehen osallistumista noihin luettelemiisi juokseviin asioihin, toivoen että sen taakan (ainakin osa noista asioista on raskaita hoitaa jatkuvasti) mahdollisimman tasapuolinen jakautuminen tasapainottaisi myös perhettä. Eihän se tietysti aina niinkään onnistu, mutta toivoa voi.
VastaaPoistaToivon kovasti aurinkoa kevääseesi ja lisää sisäistä(kin) liikehdintää!
Kiitos kovasti palautteesta ja rohkaisusta! Itse olen sitä mieltä, että työnjako voi olla myös reilua siten, että toinen käy työssä ja hankkii perheelle rahaa ja toinen hoitaa kodin. Mutta tämä jako saattaa vieraannuttaa työssäkäyvän kotihomminen ja lapsiperheen arjen pyörittämisen raskaudesta. Siis siitä, että sekin TIETENKIN käy työstä!
PoistaHyvää pohdintaa! Tunnistan itseni tuosta kuvailemastasi paletin pyörittämisestä ja toisinaan nykyisin kyllästynyt "kaiken" hallinnoimisesta. Ohjeistus: anna niitä lankoja pois käsistäsi. Se ei oikein toimi jollei langoista kukaan ole ottamassa kiinni ja oma luonne ei anna lupaa jättämään niitä vaan "ilmaan" roikkumaan.
VastaaPoistajoka tapauksessa sinä olet selviytynyt hienosti lastesi kanssa ja pidän kiitollinen tänään-postauksistasi. Pohdin myös niitä omasta elämästäni toisinaan. -Virve-
Kiitos kommentistasi! On rohkaisevaa kuulla, että kirjoitukseni herättävät ajatuksia. Kuten kirjoitit, ongelmani on nykyisin se, ettei minulta enää kysytä haluanko pitää kaikkia lankoja käsissäni tai haluanko hallita kaikkea. Nykyisin joudun, mutta myös saan tehdä kaiken itse. Kirjoitin "saan", koska ennen tein kaiken itse, mutta silti olin jollain tavalla tilivelvollinen tekemästäni miehelleni (ei hän sitä vaatinut, mutta loin itse itselleni paineita). Nyt olen tilivelvolleni vain itselleni. Sen mitä haluan tapahtuvan, minkä haluan saada aikaan, sen pitää tehdä itse. Mutta kukaan ei myöskään vaadi sen enempää. Olen luopunut tietenylaisista paineista ja astunut ulos siitä roolista, missä ennen olin. Esim kotiäidin ylpeydestä ja siististä kodista. Nyt olen jopa iloinen pölystä, koska se viestii uudesta minästäni!! Olen iloinen tästä muutoksesta ja sen tuomista uusista mahdollisuuksista ja vapauksista.
Poista