Tänään näin tämän metsämaiseman lenkillä: Kaksi päivää aurinkoa ja sadetta olivat sulattaneet Berliinin lumet. Minäkin olin sulaa liian monessa vaatekerroksessa ja tihkusateessa lyhyellä 7 km lenkilläni, kun olin ehtinyt tottua arktisiin olosuhteisiin, viimaan, jäähän ja pakkasen paukkeeseen.
Mutta jossain siellä metsän uumenissa, jossain siellä salaperäisessä salaisuuksien maailmassa, sitä vielä oli. Siellä puut ja polut olivatkin valkoisena lumesta.
Ohitettuani tuon kohdan, jäin miettimään, mihin tuo ovi veisi. Mitä siellä odottaisi. Ajattelin lapsuuden satuja - etenkin Narniaa, jossa neljä lasta astuvat vaatekaapin kautta toiseen maailmaan ja ulottuvuuteen.
Mietin, kuinka usein ympärillämme on avonaisia ovia, joita emme huomaa.
Avoimia ovia, joista voisimme astua uuteen elämään. Joiden takana odottaa uusia haasteita ja mahdollisuuksia.
Mietin, myös sulkeutuvia sellaisia. Ovia, jotka paiskataan kiinni päin kasvoja. Ja joiden taakse jäämme nuolemaan näppejämme. Tai sellaisia, joista emme ole uskaltaneet astua.
Olen täällä, elämän odotushuoneessa. Käytävässä, jonka kaikki ovet ovat vielä kiinni.
Odotan. Ja joskus se vielä minulle aukeaa - ovi sinne uuteen, ihmeelliseen elämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti