Olen kuullut siitä tarnioita. Sen upeista saleista, sen henkeäsalpaavasta sisäänkäynistä ja aulassa olevista patsaista. Kuinka sinne aikoinaan teinit murtautuivat salaa juomaan olutta ja pussailemaan.
Kuinka siellä palaa talviöisin valot.
Mietin suuren linnamaisen rakennuksen kohtaloa: se on liian kallis ylläpidettäväksi, joten sen annetaan luhistua merkityksettömyyteen. Ajattelin, kuinka paljon potentiaalia tuolla talolla on. Mihin kaikkeen siitä olisi! Kuinka kaunis, kuinka monella kulmalla ja yksityiskohdalla se on siunattu.
Mietin talon mahdollisuuksia, mutta kuinka se kaikki kuluu vuosien myötä ja valuu sadeveden mukana maahan. Ja kuinka samalla kaikki se historia, kaikki ne unelmat ja ihmiskohtalot valuvat viemäriin, jotka kerran täyttivät sen huoneet ja antoivat sille sisällön.
Talon kohtalo on kai jollain tavalla kitkerämpi kuin ihmisen: ihminen kyllä kuolee aikanaan. Mutta sitä ennen hänellä itsellä on valta muuttaa elämänsä suuntaa. Astua uhrin orjuudesta. Kääntää kohtalonsa. Käyttää niitä lahjoja, joita hänelle on annettu.
Ihmisen ei tarvitse ränsistyä vuosisatoja olemattomaksi.
Sieltä se valtava hylätty talo tänäkin aamuna pälyili arasti metsikön takaa. Kunniansa menettäneenä ja häpeissään. Täysin arvolleen sopimattomasti.
Sitä kävi sääliksi.
Mietin, etten halua jäädä puun taakse. En halua arkana pälyillä sieltä. En halua hävetä. En halua sääliä. En halua tuhlata elämääni. Heittää potentiaaliani menemään.
ja onnenpensas (Forsythia) kukkii...
VastaaPoista