Kultainen olo

Viime päivinä on ollut kultainen olo. Ei, ei siten kuin luulet: ei kukaan ole ollut kutsumassa minua kullakseen. Tai antamassa sellaista tunnetta, että olisin kallisarvoinen, kultaakin kirkkaampi aarre.

Mutta iän ja kokemuksen myötä, aikuiseksi varttuessaan, nainen vihdoin vapautuu (ainakin vähän) miehen katseesta. Siitä toiselta saadusta pönkityksestä, peilin tarpeesta ja tunteestä, että on vain juuri niin arvokas, niin paljon, sellainen, minä toiset minua pitävät.

Kyllä olen tämän nuorempanakin tiennyt. Luulin olevani itsenäinen, riippumaton, sinut itseni kanssa, sisäisesti sovussa minäni kanssa. Mutta näin jälkikäteen tiedän, etten ollut vielä lähelläkään sitä.

Tarvitsin lapsen kaltaisesti toiselta, vanhemmilta, ystäviltä, miehiltä, mieheltä, ainakin peilikuvaltani varmistuksen, että se mitä teen, mitä olen, on hyvää.

Huomaan, että olen perustanut oman identiteettini ainakin parisuhteessa pitkälti hyvin symbioottisesti. Luulin nuorempana jopa, että juuri sitä kutsutaan rakkaudeksi. Sitä, että rakastavaiset, aviopari, on yhtä.

Tämä ei tarkoita, että olisin aina ollut samaa mieltä toisen kanssa. Päinvastoin! Ehkä moni nuorenparin riita johtuukin juuri siitä, ettei kestä toisen erilaisuutta, eroa, itsenäisyyttä - kun haluaa olla yhtä.

David Schnarchia pidetään parisuhde- ja seksuaaliterapian guruna ja olen lukenut hänen kirjansa "The Passionate Marriage"/ "Die Psychologie sexueller Leidenschaft".

Schnarchin perusteesi on, että hyvän ja toimivan parisuhteen ydin on kahden ihmisen OPITTU erillisyys ja itsenäisyys toisistaan. Hänen mukaansa kukaan ei opi tätä automaattisesti, vaan se on opittava yleensä kovan koulun ja elämänkokemuksen kautta.

Schnarchin mukaan pariskunnan erillisyys takaa kahden riippumattoman ihmisen dynaamisen suhteen toisiinsa. Näiden erillisten kappaleiden välille on mahdollisuus kehittyä vetovoimaa. Kun taas kahden symbioottisessa suhteessa toisistaan riipuvaisen ihmisen suhde muuttuu ajan myötä staattiseksi ja vetovoima katoaa: toista ei enää näe erillisenä, joka aiheuttaa kaikenlaisia ongelmia, muun muassa valtapeliä ja intohimon häviämistä.

Kahden aikuisen, erillisen ihmisen suhde taas ei kuoleta intohimoa, parisuhteen peruspilaria. (Schnarch ei sano, että pitkän avioliiton pitäisi olla jatkuvasti ja samalla tavalla intohimoinen, kuin se on sen alkuvaiheessa. Vaan hän painottaa rakkauden ja pitkän toisen tuntemisen ja hyväksymisen tuomaa intiimisyyttä intohimon yhtenä muotona. Schnarch sanookin, että vasta pitkä suhde takaa aidon intohimon toista ihmistä kohtaan.)

Suosittelen kirjaa kaikille parisuhteessa eläville, mutta myös niille, jotka ovat kiinnostuneita omasta kasvustaan oikeasti itsenäiseksi aikuiseksi.

Näissä merkeissä kultaiseen oloon palatakseni: minulla on tätä nykyä kultainen olo, siitä riippumatta, mitä muut ajattelevat ja vaikka sitä minulle ei kukaan sanokaan. :)