Ei, en rakenna taloani hiekalle.
Mutta koin vaellukseni myös yksinäiseksi. Ja ajoittain pelottavaksi. Pelolle ei ollut mitään syytä, paitsi psykologia ja mielikuvitus. En pelännyt luontoa, en siellä olevia eläimiä, enkä myöskään ihmisiä.
Enemmänkin kammotti tyhjyys ja täysi hiljaisuus.
En ole koskaan ennen kokenut 82 miljoonan ihmisen Saksassa sellaista hiljaisuutta, minkä koin kävellessäni Höllengrundin, helvetin kuilun, läpi aivan yksin. Noin tunnin. Korkeiden kallioseinämien ympäröimänä. Tapaamatta sieluakaan.
En joutunut paniikkiin. Pelkäsin, mutten onneksi pelkästään, vaan myös nautin kokemuksesta. Silti päästyäni sieltä tiesin, miksi paikkaa nimetään helvetin kuiluksi. Kallioseinämien paine, pimeiden luolien aukot, sammalpeitteet, kuilut, rotkot, pimeys, varjot, kaiku, äänettömyys, peitetty, ulospääsytön olo, ahdinko...
Siinä oli jotain yliluonnollista.
Olin jopa niin keskittynyt pääsemään eteenpäin, etten ottanut kuilusta ainoatakaan kuvaa. Ja se kertoo jo jotain.
Mutta vaelluksella oli myös toisenlaisia kokemuksia: juuri kun luuli joutuneensa umpikujaan, seinien saartamaksi, nurkan takaa avautuukin pieni rako lohkareiden väliin.
Ja sieltä kajasti valo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti