Kiitollinen keskeneräisyydestä

Olen kirjoittanut tästä ennenkin, mutta tärkeitä asioita pitää painottaa moneen otteeseen: keskeneräisyys on siunaus!

Etko usko? En minäkään olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut, kuinka vapauttavaa on oppia nauttimaan keskeneräisyydestä. Siitä, että asiat eivät ole staattisesti paikoillaan, valmiita, kuolleita. Vaan vapaita, otteesta luikertelevia, sinkoilevia, ilotulitusmaisen räjähtäväisiä...

Ennen koin stressiä siitä, että tyyny oli väärässä kohtaa. Se häiritsi esteettisyyden tajuani. Näin kotini jonkinlaisena maalauksellisena asetelmana, jossa jokaisella asialla oli paikkansa. Jos taulu roikkui mielestäni väärässä kohtaa, se piti heti siirtää. Jos ikkunalaudalle asettelemani kukkaruukut olivat epäloogisessa järjestyksessä, ne piti rytmittää oikein.

Voit kuvitella, minkälaista stressiä lapset aluksi aiheuttivat: He häiritsivät seesteisen harmoonista asetelmaani.

En tiedä miten tällainen tiukkapipoinen ja pikkutarkka ajattelutapa kehittyi ennen niin vapaan boheemiin mieleeni. Mistä se sai maaperän?

En osaa vastata tähän kysymykseen. Mutta olen iloinen ja kiitollinen kaikesta siitä, mikä on sen tuhonnut ja vienyt mennessään. Hyvästi kiristävä pipo - ei tarvitse tulla takaisin!

Yritän silti analysoida, miksi minusta tuli sellainen: Olen perimmiltäni kontrollityyppi. Yritän hallita kaikkea, vaikka saatan ulospäin vaikuttaa vapaalta, sponttaanilta, rennoltakin ihmiseltä. Hallitsijataipumukseni menee niin pitkälle, ettei riitä päättäminen pelkästään siitä mitä, vaan haluan päättä itse myös tavasta miten. En suostu tekemään asioita siten, kuten on tapana tehdä. Haluan tehdä kaiken paremmin.

Tämä näkyy siinä, että koen täysin mahdottomaksi laittaa ruokaa reseptin mukaan, opiskella kursseja suositellussa järjestyksessä (joka olisi helpottanut asioita suuresti yliopsitolla!), virkata yksikin projekti alusta loppuun ohjeen mukaan, paneutua ohjeisiin noin niin kuin yleisesti, tai tehdä yhtikäs mitään minkäänlaisen kaavan mukaan. Ihmettelen kyllä kerta toisensa jälkeen ihmeellisiä tuloksia, mutten ole valmis muuttamaan menetelmiäni paremman tuloksen toivossa.

Minä itse tiedän paremmin! (Samalla ihmettelen lasteni suurta uhmaa...)

Tämän kontrollintarpeen tunnistaneena ja viimevuosien kokemuksesta oppineena tiedän nyt, ettei elämää voi hallita. Ei sitten lainkaan.

Ja sekös on vapauttavaa!

Ei auta, että elää kaavan mukaan. Eikä auta sekään, että ui vastavirtaan. Että luo itse kaavat. Ei auta, että hallitsee kaikkea - aina jokin yllättää ja uhmaa oman elämän kuviteltua itsevaltiasta, minua.

Olen oppinut, että mitä enemmän annan valtaa kaaokselle, mitä luottavaisemmin uskallan hypätä vapaaseen pudotukseen, ottaa riskin, antaa asioiden olla ja tulla, kuten tulevat, sitä onnellisempi olen. Kyse ei ole siitä, että mikä tahansa olisi ok - jonkinlaisesta moraalittomasta tilasta. Ei, tarkoitan luottamusta siihen, että kaaos kantaa. Että luotan elämäni suuremman käteen. Johdatukseen. Annan ohjat käsistä.

Tässä lista niistä asioista, jotka ovat tällä hetkellä ihanan keskeneräistä kotonamme (en edes aloita listaa elämästämme) :

- Olkkarin verhoja ei ole. Ei ole verhotankoakaan. On ihanaa, että ikkunoihin voi kuvitella kaikenlaisia, erilaisia verhoja.
- Seinää vasten nojaava pino maalausalustoja. Niihin voi maalata mitä vain.
- Jalustalla odottava keskeneräinen taulu. Se odottaa inspiraatiota.
- Olkkarin pöydällä odottavat sadat helmet - mitä ihania korviksia niistä vielä saakaan!
- Toisessa lastenhuoneessa odottavat poraustyöt. Huoneesta tulee vielä ihana pesä kahdelle lapselle.
- Tietokoneella odottavat monet kirjoitusprojektit... Romaanikin on aloitusta vaille valmis!
- Seinillä pyörivät, jatkuvasti paikkaansa muuttavat taulut.
- Kirjapinot.
- Lattialta puuttuva matto. Se pitäisi tehdä. Tai vähintään ostaa.