Epistä!

Olen viime päivinä miettinyt paljon epäreiluuden käsitettä. Olen tullut siihen tulokseen, että se on modernin maailman, individualismin tuotosta. Ja se on sekä yksilöiden, että ehkä kokonaisten yhteiskuntien suurimpia kompastuskiviä.

En sano, etteikö pitäisi olla reilu. Uskon, että ihmisten välinen reiluuden hyve on ollut olemassa kauemmin, kuin tämä käsite. Sitä on kutsuttu jollain toisella nimellä, esimerkiksi oikeudenmukaisuudeksi.

Epis-sanassa kaikuu taustalla toisenlaisen kohtelun ansaitseminen.

En sano, etteikö kaikilla ihmisillä noin yleensä ainakin utooppisissa olosuhteissa pitäisi teoriassa olla samat lähtökohdat. Olisi reilua, että kaikilla olisi kaikki hyvin. Että kaikki kokisivat saavansa yhtä paljon rusinoita pullasta.

Maailma on kuitenkin paha, ihmiset itsekkäitä, erilaisia ja elämä "epäreilua".

Lähtökohdat eivät ole jaettu tasan, eikä ole myöskään ihmisten lahjat, taidot, kyvyt, terveys tai onni.

Eikä niitä saa tasattua, vaikka politiikka kuinka tekee parhaansa. Eikä erilaisuuteen auta myöskään euroopassa melkein uskonnon asemaan noussut usko tasa-arvoon. Aina ihmiset keksivät uusia hierarkioita, kun toisista tulee poliittisesti epäkorrekteja. (Esimerkiksi sorsitaan niitä, jotka eivät ole yhtä avarakatseisia!) Ihmiset tulevat aina psysymään toisilleen erilaisina. Olemme kyllä saman arvoisia - muttei meistä koskaan saa samanlaisia!

Menemättä sen syvemmällä poliittiselle tasolle, sama pätee yksilön elämässä.

Olen huomannut itsessäni paljon "epis-ajatuksia". Epistä, että mies lähti. Epistä, että vietiin usko eheään. Epistä, että vietiin perhe. Epistä, että vietiin seesteinen vauva- ja pikkulapsiarki...

Voisin jatkaa listaa, mutten viitsi. Ajatuksessa epäreiluudesta on aina myös ripaus katkeruutta vatkattuna sekaan. Ja olen sodassa katkeruutta vastaan!

Mietin sitä, että kun mies lähti toisen naisen matkaan tyttäreni ollessa kaksi kuukautta, kuinka minulta vietiin muka idylli. Se, miten asioiden olisi pitänyt olla. "Sillai niin kuin ennenvanhaan".

Havahduin tähän ajatukseen.

Kun tajusin, että tuskin kenelläkään ennen minua eläneellä naisella, äidillä, vaimolla on koskaan ollut yhtä idyllistä elämää, kuin meillä tämän päivän lellilapsilla. Jotka kuitenkin valittavat paljon vähemmästä. Kun ei ole varaa luomuruokaan, kun lapsilisät menevät ehkä verolle tai kodinhoitotukia ei saa tarpeeksi. Niin, tai kun joutuu kasvattamaan perheensä yksin.

Mietin isoäitiäni, pohjanmaalaista seitsemän lapsen maatilanemäntää. Oli eläimet, viljeltävä, pellot, oli leivottvat, vaatetukset, ommeltava, neulottava, pyykit, oli lapset, oli sairaat lapset, oli kuolleet lapset, oli sodat, oli miehet, miesten työt ja oli miesten maailma, johon ei ollut juurikaan asiaa, saati sanottavaa...

Eikä nämä naiset varmaankaan sanoneet, että elämä olisi epäreilua.

Se oli ehkä epätasa-arvoista. Epäoikeudenmukaistakin. Mutta elämä oli. Osattiin olla myös kiitollisia. Ehkä, koska uskottiin elämän olevan lahja. Ylhäältä annettu. Ylhäältä otettu. Eikä ihmisen ansaitsema perusoikeus. 

En sano, etteikö epäkohtiin pitäisi puuttua. Mutta joskus kannattaa ajatella, voiko elämä oikeasti olla epäreilua. Mihin sitä oikein vertaamme? Itselleni tämä ajatus on avannut uusia onnellisempia horisontteja.