Elämän remppaa ja uuden alkua

Kesti yli puoli vuotta, kunnes jaksoin ruveta panostamaan elinympäristööni. Kun mies tammikuussa lähti, meni ensin ruokahalu. Oma keho, olo ja ruoka ei vain kiinnostanut. Pidempään kesti kodin kunnostus. Mies ei vienyt mukanaan juuri huonekaluja, mutta tavaroita ja kirjoja lähti silti monta autolastillista. Se näkyi. Koti ammotti tyhjyyttään. Elimme lasten kanssa siinä, mitä elämästämme oli jäänyt jäljelle. Sekä kirjaimellisesti että symbolisesti. 

Kun kirjoitan tätä, kuulostaa siltä, että meiltä olisi viety kaikki. Se ei pidä paikkaansa. Meille myös jäi paljon. Ja minulle jäi kaikista arvokkain: Lapset. Kaiken muun voi paikata, mutta juuri näitä lapsia ei voi korvata kukaan. 

Mutta elämäämme oli silti ilmestynyt yllättäen suuri aukko. Se näkyi ja tuntui ihan joka päivä, vaikka en siihen jaksanutkaan puuttua. Jaksoin juuri ja juuri siivota sen, mikä kolmen lapsen huushollissa on ihan välttämätöntä. Puhun tasosta, jossa kyse on siitä, ettei paikat ala haista ja homehtua ja ettei keittiön lattiasta voi lukea viimeisten viikkojen ruokalistaa. 

Motivoidakseni itseäni siivoamaan, kuvittelin lastensuojeluviranomaisten kohotetun etusormen ja sanomalehtien lööpit, joissa kerrottaisiin taas kerran jostain berliiniläisestä yksinhuoltajaäidistä, jonka heitteille jätetyt lapset löydettäisiin nälkiintyneinä likaisesta asunnosta. Kuvittelin, kuinka tällä kertaa tuo yksinhuoltajaäiti olisin minä. Yleensä silloin jaksoin imuroida. Mutta olisi silti ollut liian suuri ponnistus ruveta miettimään tavaroille uusia paikkoja, viemään vanhoja kaatopaikalle ja suunnittelemaan huonejärjestystä uudelleen. 

En jaksanut enkä uskaltanut ruveta määrittelemään omaa tulevaisuuttani lasten kanssa - ilman miestä. Ajatus suorastaan kauhistutti. Kaikki se, koko yhteinen elämämme, mitä olimme kolmentoista yhteisen vuoden aikana rakentaneet, oli palasina. Ja nyt oli uskallettava ottaa haaste vastaan ja lähteä kokoamaan uutta. Pala palaselta.

Elokuun alussa uskalsin. Tuli suorastaan sisäinen tarve siihen. En tyytyisi enää niihin rikkinäisiin rippeisiin, mitä muut minulle määrittelivät. Nyt halusin itse sanella, miten eläisin. Tämä askel on suuri. Paljon suurempi, kuin miltä uudet seinämaalit ja tyynynpäälliset ulkopuoliselle näyttävät. 

On vain niin, että elämäni ja kotini remontissa on paljon samaa: Kunnostan vanhaa ja teen siitä uuden, oman näköistä. Rikkinäinen korjataan ja tarpeeton heitetään pois. Tässä remontissa ei ole mitään kevyttä tai turhamaista, kyse ei ole kivasta imagon tai pintojen parantelusta. Jokainen väri, pensselin veto, jokainen kiristetty ruuvi ja kunnostettu huonekalu on kivijalka uuteen elämääni: Kysymys on elämästä ja kuolemasta, jos niin voi sanoa kuulostamatta kornilta.

Tässä on pieni kokoonpano siitä, mitä olen tähän mennessä tehnyt.