Olen tullut siihen tulokseen, että elämä on ilmeisesti pohjimmiltaan luopumista. Varmaan tajuttuani tämän, pääsen jäseneksi siihen vanhojen ja viisaiden naisten (miksei miestenkin) kerhoon, johon otetaan jäseneksi tämän initiaatiorituaalin menestyksekkään läpäisyn jälkeen.
Siis, kun tajuaa, ettei elämä olekaan haalimista, haluamista, saamista, keräämistä, toivomista... Vaan nimenomaan kaikesta siitä luopumista: miehistä, lapsista, ystävistä, terveydestä, intohimosta, idealismista, lihaksista, kunnosta, kauneudesta, menestykestä, nuoruudesta, laihuudesta - lopulta elämästä.
Kuulostaa ehkä lohduttomalta, mutta tämän kerhon vip-jäsenet tietävät, että kyseessä on elämän ytimen maistaminen. Kokemus siitä oikeasta, siitä aidosta, siitä totuudesta. Jota pääsee lähemmäs, mitä enemmän osaa luopua. Mitä enemmän joutuu luopumaan. Mitä enemmän elämä laittaa työstämään juuri luopumisen kautta asioita.
Paljaana, kaikesta - myös katkeruudesta - luopuneena, nöyrtyneenä ja elämälle antautuneena ihminen on kauneimmillaan. Silloin ihminen on varmaan vihdoinkin sitä, miksi hänet on alun alkujaan luotu.
Toisaalta, silloin ihminen on valmis kuolemaan. Silloin hän on sinut elämänsä kanssa ja hänellä on sellainen olo, että hommat on hoidettu.
Siihen asti työtä on paljon. Ja toiveet, unelmat ja intohimot kantavat eteenpäin.
Matkalla vain pitää ilmeisesti oppia keventämään kuormaa. Täytyy vähentää lastia ja keskittyä olennaiseen. Matka ylös huipulle kun ei yleensä helpotu loppua kohti, päinvastoin! Ja siksi vain kokeneet selviävät menestyksekkäästi ylös asti.
Mutta vaeltajana tiedän, että näkymä korvaa kaiken vaivannäön! Ehkä se on elämässä vähän samalla tavalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti