Sie mögen sich

Tämä hetki...

Yksi kuva ilman sanoja kuvaamassa yhtä hetkeä, tärkeää, koskettavaa...

Surukuu marraskuu

Nyt on suremisen aika. Saksassa marraskuuta kutsutaankin surukuuksi. On pyhäinpäivä, kaatuneiden muistopäivä ja "ikuisuuden sunnuntai", jolloin muistetaan kuolleita läheisiä.

Saksassa ollaan perinteisesti tarkkoja surukuusta: Joulumarkkinat saavat avata porttinsa vasta viimeisen virallisen surupäivän jälkeen. Se on ihan hyvä. Sillä aikansa kaikella. Miksi pitäisi aina olla iloinen ja juhlia?

Lenkillä oli tänään harmaata, järvi tyyni ja utuinen. Oli tilaa olla surullinen. Jos sitten olisi halunnut.

Minä en enää halua. Aikansa kutakin. Olen nimittäin jo ihan vähän onnellinen, välillä.

Kynttilöitä kaatuneiden muistomerkille

Kotikylä Berlin-Friedrichshagen

Entinen Bürgerbräun olutpanimo

Näkymiä lenkkipolun varrelta

 

Heute ohne Worte

November Rain...

Elämäni kirjava matto

Tarvitsen väriä. Siksi päätin virkata itselleni ihanan värikkään maton makuuhuoneeni lattialle. Kuteita virkataan ympyrän muodossa langan sisään. Helpompaa ei varmaan ole.

Siksi virkkaankin ilman ohjetta. Välillä paremmalla, välillä huonommalla tuntumalla siitä, paljonko silmukoita pitää lisätä kierroksttain, ettei matto ala kipristellä suuntaan tai toiseen. Nautin virkkaamisesta pitkästä aikaa. Ja olen innostunut sekä kuteiden, että lankojen värikkäästä vaihtelusta.

Tässäkään projektissa ei kuitenkaan ole kyse ainoastaan matosta. Tai käsitöistä. Tai väreistä.

Kyse on uuden luomisesta. Siitä, että paloittelin kotimme vanhoja tekstiilejä ja nyt teen niistä uutta.

Mattoon on virkattu muun muassa ensimmäisen yhteisen kotimme verhot ja häälahjaksi saatu pussilakana. Virkattu on myös Berliinin Mauerpark-kirppikseltä löytämämme kaunis kangas ja eräs äidiltä 18-vuotiaana saamani punainen lakana, joka on kulkenut mukana Philadelphiasta Freiburgiin ja sieltä tänne Berliiniin.

Parempaa kuvaa tai selkeämpää symboolia en voi luoda siitä, mitä teen juuri nyt elämälleni: Valitsen vanhasta parhaat palat, kauneimmat muistot, heitän huonot pois, annan turhan mennä.

Punon hyvän kiinni ytimeen. Ei se sieltä mihinkään häviä.

Ja niin vanhasta syntyy uusi iloisen kirjava elämän matto. Minun näköiseni. Pohja, jolle voin rakentaa uuden elämän.

St. Martin

Pyhän Martin päivä on aina ollut katolisessa perheessämme tärkeä. Siinä kiteytyi perhearvomme ja -tavoiteemme: Lasten kanssa yhdessä, perinteitä vaalien.

Joka vuonna Pyhän Martin päivä on ollut jokseenkin samanlainen: Ensin askarrellaan päivätolkulla uusia, entistä hienompia lyhtyjä. (Tällä hetkellä pojilla on lohikäärme- ja leijonalyhdyt.)

Sitten kokoonnumme kirkkoon lastentarhan kanssa ja katsomme lasten esittämän näytelmän Martinus Toursialaisesta, josta on yleensä vaikea saada mitään muuta tolkkua paitsi, että lavalla määkii jotain epämääräisiä lampaita, juoksentelee päättömiä hanhia, joku leikkaa viittansa miekalla ja joku lapsista esittää myrskyssä heiluvaa puuta. (Gustav esitti tänä vuonna pyhää Marttia, Hermann teki kirkkokansan huviksi kuperkeikkoja keskikäytävällä...)

Esityksen jälkeen sytytämme joka vuosi lyhdyt pimenevässä syysillassa ja kävelemme kulkueen mukana laulaen lauluja valosta. Kotona kypsyy sillä välin uunissa kokonainen hanhi tai ainakin hanhen koivet. Lopulta palaamme pimeästä, kylmästä illasta syömään juhlaeteriaa oman kodin lämpöön.

Ei varmasti ole vaikeaa kuvitella, ettei päivä ole tänä vuonna aivan yhtä lämminhenkinen. Perhejuhlien tarkoitus kun on juhlia perheyhteyttä, keskenäistä rakkautta.

Vaikka kuinka yritän, en oikein jaksa panostaa juuri nyt tämänlaisiin, perinteikkäisiin juhliin. Tuntuu, kuin niiden merkitys olisi kummasti laimentunut. En siedä niiden sisältä kaikuvaa onttoutta.

Lapsille tuskin kuitekaan kelpaa selitys, että äiti kuulee onttoja kaikuja, eikä siksi jaksa juhlia.

Siksi on asioita, joista ei voi tinkiä. Ja se on hyvä niin.

Vaikkei meillä olekaan tänä vuonna hanhi uunissa, meillä oli silti ihana päivä! Meillä on kuin onkin hanhen koivet uunissa! Ja ilmassa leijailee toivon tuoksu.

Koivet valmiina uuniin

Lyhdyt valmiina kulkueeseen

Gustin pöytälyhty

Pojat

Papan ottama kuva

Lyhtykulkue

Ulkoa lämpimään ja pöytään!

Remppa etenee hiljalleen

Pitkään oli sellainen olo, ettei remontti etene. Kunnes huomasin, että olen tehnyt pieniä muutoksia - melkein itseltänikin salassa.

Nyt vaikean viikon jälkeen huomaan, kuinka tärkeää on juhlia omia saavutuksia. Etenkin niitä pienimpiä, jotka helposti katoavat johonkin itsestäänselvyyden unholaan.

Näiden blogikirjoitusten ansiosta tajuan usein vasta itsekin, mitä kaikkea olen saanut aikaan. Jopa kaiken sen jokapäiväisen rumban päälle.

Huomaan, kuinka hyvää tekee miettiä, mitä kaikkea olen viime viikkoina tehnyt. Samaan aikaan, kun luulin olevani tekemättä mitään.

Tässä muutama makupala:

Uusia tauluja ja kehyksiä.

Sain viimeisenkin hyllyn maalattua valkoiseksi. Lattialla uusi projekti, josta pian lisää...

Uudet verhot. Lastenhuoneiden verhot esittelen sitten, kun pojat ovat siivonneet...

Kiitollinen tänään...

Tällä kertaa kuvina:

Esikoululainen

Juurihan tämä käsi tarttui ensikertaa peukalooni synnytyssalissa!

Vadelmia pihasta - marraskuussa!

Puhkeavaa väriä

Villit veljekset

Onni olla yhdessä

Äidin onnea parhaimmillaan

Hilda-neiti

Huonotuulinen kaunotar

Lapset jättipiirroksen parissa

Uusi ihanuus

Aina ei jaksa

Yritän olla positiivinen. Keskittyä elämäni hyviin puoliin. Yleensä onnistun, mutta aina ei vain jaksa.

En ole jaksanut kirjoittaa viime päivinä. Elämä tuntuu junnaavan paikallaan. Elän keskeneräisyyden keskellä: oman, lasten, asunnon rempan, maalattavien taulujen, käsityöprojektien, elämänmuutoksen.

En saa tartuttua mihinkään.

Tuntuu, että kaikki velloo puolivalmiina. Eikä voimia eikä energiaa tunnu löytyvän niiden päättämiseen. Tiedän, että tekemällä tämä ahdistus loppuu. Kun tarttuu työhön, on ihan sama onko se kesken vai valmis. Tekeminen tuottaa mielihyvää.

Mutta kun mihinkään ei jaksaisi tarttua - silloin keskeneräisyyttä on vaikea sietää.

Olen turhautunut. Tuntuu, että kaikki se energia, jota jostain tyhjästä ammennan valuu maahan, eikä tuota tulosta.

Motivoin itseäni kysymällä, kuka kaiken sen tekee, jos en minä? Tämän ajatuksen avulla saan itseni ylös sängystä, ulos lenkille, hoitamaan asioita, pyyhkimään pyllyjä, viemään roskia ulos, jatkamaan remonttia, luomaan kaunista kotia minulle ja lapsilleni.

Mutta se ei auta, kun haluaisi nähdä jo tuloksia. Haluaisin päästä eteenpäin. Saada valmiiksi, siirtyä seuraavaan vaiheeseen.

Kaiken motivoinnin keskellä olen ollut itselleni kova. Etten joutuisi sietämään puolivalmista. Etten jäisi jumittamaan paikalleni.

Yleensä se auttaa. Yleensä en luovuta. Niin, en luovuta.

Mutta juuri nyt ei löydy voimia loppukiriin. Ehkä, koska maali ei vielä häämötä.

Värejä lenkillä

Syksyisiä lehtikuusia

Tänään kuuntelen...